Tampereen apuvälinemessuilla oli robotiikkaosasto, jossa esiteltiin imureiden ja Paro-hylkeen kaltaisten klassikoiden lisäksi ihmismäisiä seuranpitorobotteja. Ennustetaan, että vammaisilla ja vanhuksilla on piakkoin Kompaïn, Asimon, Ri-Manin, Matildan ja Paperon kaltaisia hyypiöitä asunnoissa pitämässä seuraa ja mittaamassa verenpainetta.

Ihmistä muistuttavaa muotoilua ja inhimillistä reagointia perustellaan sillä, että ne tekevät roboteista helpommin lähestyttäviä. En tiedä, olenko ajatusteni kanssa yksin, mutta minusta ihmistä muistuttava muotoilu tekee näistä monitoimikoneista pikemminkin pelottavia.

En rentoudu ajatuksesta, että avustajarobottini alkaa soitella sukulaisille jos nämä eivät ole vähään aikaan käyneet, päätellä mielentiloja äänensävystä, motkottaa suklaansyönnistä tai piipittää kuin torkkuhälytin, jos kalkkitabletit eivät maistu.

Mikäli ihmismäinen robottihoiva valikoituu yleisesti hyväksytyksi palvelumuodoksi niin voisiko kuvitella, että adoptio-oikeuden puuttumista sureville lapsettomille vammaisille syntyisi vastaavasti oikeus Affetton kaltaisiin vauvakkeisiin helpottamaan tyhjän sylin kipua ja imitoimaan perhe-elämää?

Sveitsiläis-saksalaisena yhteistyönä syntynyt muotoilija Stefan Ulrichin Funktionide on sympaattinen barbababa-möhkäle, jonka kyllä kelpuuttaisin kotiin omaksi ja lasten iloksi. Sen vierestä heräämiseen tuskin liittyy omituisia fiiliksiä verrattuna Affetton tai kalseamman roboseuraupseerin kainalosta nousemiseen.

MisoSoupDesignin “Älä enää ikinä syö yksin" -nuudelikulhokin on vuorovaikutteisempi apuväline yksinäisyyteen kuin keinojokelteleva tai piristävien mietelauseiden generaattoriin yhdistetty kodinteknohengetär.

Taiteilija Noam Toran käsittelee aihetta kahdeksan laitteen kokoelmalla parisuhdetta simuloivia apuvälineitä yksinäisille miehille. Kokonaisuuteen ei yllätys yllätys kuulu nukkeja vaan muun muassa rintakarvojen silitin, hengitystä jäljittelevä niskapuhallin sekä laite, joka rullaa yön aikana puolet peitosta pois.

Vammaisliike on jo usean vuosikymmenen ajan taistellut medikaalista ihmiskäsitystä vastaan, jotta valta ja vastuu arjesta, kuntoutuksesta, asumisesta, apuvälineistä, avun saannista, elämänkaaren kehitystehtävistä ja unelmista ei siirtyisi vammaisilta itseltään muka paremmin kaikesta tietäville asiantuntijoille.

Odotankin mielenkiinnolla, miten pitkään vammattomilla säilyy into kaloreita ja vitamiineja laskevien jääkaappien, stressaantuneesta näpyttelystä varoittavien läppäreiden tai masennusta hoitavien kännykkäsovellusten puristuksessa elämiseen.