Tähän "yhteiskunta hoitaa" kuvitelmaan törmäsin lukemattomia kertoja etsiessäni tukijoita Unelmien Apuväline -kilpailulle. Puheluissa yritysjohtajien ja markkinointipäälliköiden kanssa kuulin pelottavan usein lauseen, että "vammaiset hoidetaan verovaroin ja meidän yrityksemme maksaa paljon veroja". Kuin jossain "näin-torjut-kerjäläiset" konferenssissa opetettuun väistöliikkeeseen oli turha yrittää inistä, että niin hoidetaankin, muttei yhteiskunnallista osallisuutta tukien. Julkiselta puolelta saadut apuvälineet ovat usein niin rumia ja epäkäytännöllisiä, että niillä on mahdotonta esiintyä edukseen esim. työpaikkahaastattelussa.
Miron kirjoituksen helmi oli kuitenkin avustajiin liittyvä kappale: "...Käytännön tasolla tämä voi johtaa kohtuuttomaan tilanteeseen yksilölle, joka joutuu vuorokaudesta toiseen pidättelemään vessassa käyntiä tunteja, puhumattakaan siitä, että voisi liikkua vapaasti ja tavata esimerkiksi kummilastaan. Tämä kaikki siksi, ettei määrärahoja myönnetä henkilökohtaisten avustajien palkkaamiseen. Joissakin kulttuureissa tätä kutsutaan kidutukseksi."
Jäin miettimään, miten kidutus oikein määritellään. Pitäisiköhän kielteisen avustajapäätöksen saaneiden jatkossa tosiaan tehdä rikosilmoitus kidutuksesta, jos tilanne on sellainen, että joutuu ottamaan päiväunet tuolissa koska ei pääse itse vuoteeseen tai on pakko pissiä alleen kotipalvelua odotellessa?
--
Lopuksi taas off the topic. Käsityöbloggareille tiedoksi, että "suurten linjojen ihmisenä" aloitin uuden vuoden kunniaksi uuden harrastuksen. Nyt täytyy pitää nypyläsilmät auki kirpputoreilla ja metsästää kaikkia ihania pieniä puisia tarvikkeita, jotta pääsee alkuun.
Haavekuva siitä, miten työ sujuu parin vuoden harjoittelun jälkeen :-)
Kommentit