Ulla Leinola ja Nana Leppänen ovat tehneet Oulun yliopiston psykologian laitoksella tutkimusta siitä, kuinka ihmiskäsitys vaikuttaa tapoihin suhtautua vammaisuuteen. Teksti löytyy kokonaisuudessaan netistä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tutkimusta lukiessa huomioni kiinnittyi siihen, että vammaisuutta pidetään yhä edelleen koko yksilön perusolemusta leimaavana tekijänä eikä vain yhtenä yksilöllisenä ominaisuutena. Kiinnostavaa oli myös se, että vammaisuuden ja vammattomuuden raja on liikkunut yhteiskunnallisten muutosten myötä eikä suinkaan ylöspäin, kuten apuvälineiden kehittymisestä voisi kuvitella. Aiemmin lievästi kehitysvammaiset ja lukihäiriöiset saattoivat toimia pätevinä työmiehinä eikä heidän ongelmiaan edes huomattu. Nykyään, kun kaikissa ammateissa edellytetään yksilöiltä yhä enemmän, lievästi vammaiset syrjäytyvät siksi, etteivät pysty laatimaan työhakemusta, ottamaan vastaan kirjallisia ohjeita tai pitämään itse kirjaa työtunneistaan.

Leinola ja Leppänen ottavat työssään esiin yleisesti väärin käytetyn sanaparin vammainen ja terve. Vammaisaktivistit ovat pitkään yrittäneet toitottaa, että vammaisen vastakohta on vammaton. Vammainen on sairas silloin kun hänellä on vaikkapa flunssa. Muulloin häntä voi pitää terveenä ihmisenä, jolla on esim. pysyvä anatomisesta tai fysiologisesta poikkeavuudesta johtuva puute. Poikkeuksen muodostavat krooniset tai etenevät sairaudet, jotka vievät ihmisen toimintakyvyn niin, että hän vammautuu.

Kynnys ry on esittänyt toivomuksen siitä, että työvoimatoimistoissa lakattaisiin käyttämästä vammaisista termiä vajaakuntoinen. Se kun antaa ymmärtää, että apuvälineitä käyttävä ihminen jaksaa tehdä vähemmän töitä kuin vammaton. Vajaakuntoiset ihmiset eivät kuitenkaan ole automaattisesti vammaisia tai toisinpäin.

WHO:n mallin mukaan vammaa tulisikin tarkastella seuraavissa tasoissa:

1) Vamma (impairment) on elimellisen tason häiriö eli se käsittää poikkeaman psykologisessa, fysiologisessa tai anatomisessa rakenteessa tai perustoiminnossa. 

2) Toiminnanvajavuus (disability) on se toimintakyvyn rajoitus tai puute, joka on syntynyt vamman seurauksena.

3) Sosiaalinen haitta (handicap) voi olla seurausta molemmista edellisistä tasoista. Tällöin ihminen ei kykene täyttämään sosiaalisesta yhteisössä hänelle asetettuja rooliodotuksia. Seurauksena on sosiaalisia, taloudellisia ja elinympäristöön liittyviä vaikutuksia.

Luokitus siirtää uudella tavalla huomion vamman luokittelusta ihmisen ja tämän ympäristön vuorovaikutuksen tarkkailuun. Enää tarkastelun polttopisteenä eivät ole vamman takana olevat etiologiset tekijät. Tarkastelun ensisijaiseksi kohteeksi nousee vammautumisen aiheuttamat ongelmat elämänhallinnassa yksilötasolla sekä sosiaalisen tason vuorovaikutushäiriöt. Malli huomioi myös yksilölliset erot. Vamma ei säännön mukaisesti aiheuta toiminnanvajausta tai sosiaalisen tason ongelmia. Toisaalta aste-erot paitsi eri ihmisten niin myös eri tasojen ongelmien välillä voivat olla huimat. (Määttä, P. 1981, Vammaiset - suuri vähemmistö. Jyväskylä: Gummerus)