|
|||
 |
|
||
|
29.01.2008 - 21:11
Tulipa tänään rämpyläkokouksessa puheeksi vammaisista kirjoitetut lehtijutut. Jäimme porukalla miettimään, miksei meikäläisistä koskaan tehdä naistenlehtiin täyden tällingin reportaaseja, vaikka suurin osa jutuista on melkoisia sankari- ja selviytymistarinoita.
Emmekö me ole tarpeeksi esikuvallisia studioon kiehnäämään tuulikoneen tuiverrukseen? Eikö meistä kertoviin juttuihin haluta satsata rahaa, vaikka raflaavien otsikoiden (Leuka murtuu näkkileivästä!!!) tiedetään tuovan lukijoita? Pelätäänkö stereotypioiden murtumista, jos siis-todella-aivan-itkettävän-uskomattomasta kohtalosta selvinnyt vammainen kerää stailattuna ihailevia katseita? Vai oletetaanko lukijoiden pettyvän, jos vammainen ei näytäkään tipan tippaa "vammaiselta"? Entä olisiko kyse siitä, etteivät toimittajat kehtaa ehdottaa meille suuren luokan kuvausjärjestelyjä kuvitellen meidän heti loukkaantuvan puheen kääntyessä ehostuksen tarpeeseen? (Kiltteysrasismia!!!) Vai emmekö itse osaa tai uskalla diivailla toivomalla voimauttavaa muuttumisleikkikohtelua? Jouduimme tänään toteamaan, että vammaisista kertovat jutut kuvitetaan lähes aina arkisilla, sen kummemmin lavastamattomilla - kotialbumitunnelmaa mukailevilla - valokuvilla. Kukaan keskustelijoista ei muistanut ikinä törmänneensä vammaisesta kertovaan artikkeliin, jonka kuvateksteissä kerrottaisiin kuvausvaatteet lainannut yritys, kuvauspaikka, meikkitaiteilijan nimi, puuterin sävy, hiusvärin vivahde, peitevärin UV-suojan taso ja rakennekynsien kiinnitysliiman muoviseos. Saati, että vammainen ihminen olisi valittu juttusarjaan, jossa erilaiset ihmiset esittelevät life-styleään, vaatekaappiaan, lempikenkiään, sisustusmakuaan, jouluperinteitään, personal trainereitään, maustehyllyään tai - oh là làà - maailmanhistorian aatteellisia esikuviaan. Ai niin mutta - sellaisille jutuillehan nauretaan. Eikä vammaisille sovi nauraa. 
|
Kirjoittaja
 Ajatuksia ruumiillisuudesta ja vammaisuudesta, sekä havaintoja vammaisen kehon esittämistavoista, taiteesta ja vammaiskulttuurista. Jos kuvittelit, että vihaisia ja vaarallisia vammaisia on vain kauhuelokuvissa, sinun kannattaa seurata tätä blogia! Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005  
Ajankohtaista
Jenni-Juulia Designmuseossa Taiteilijat O:n kuukauden taiteilija -vitriinissä joulu-tammikuun 2009-2010. Aiheesta lisää. Jenni-Juulia mukana Loomakari -näyttelyssä Tallinnan Kunstihooneella 12.3. - 12.4.2009. Kartoita yrityksesi saavutettavuus - tasoitamme tietä uusille asiakkaille. Miisa-siskon Tukilinja -lehden sivuilla aloittama blogi jatkuu Suomen osteogenesis imperfecta -yhdistyksen sivuilla. Mars lukemaan ja kommentoimaan. Tälläkertaa mukana myös kuvia blondin ja pikkuriiviön arjesta. Lisätietoa seuraavista näyttelyistäni. Inhimillinen tekijä: Ylpeys ja ennakkoluulot (ensilähetys 6.11.2007) tulee kesällä uusintana keskiviikkona 9.7.2008 klo 22:05.
Vammaisten naisten tavoiteohjelma OlenNainen julkaistiin naistenpäivänä 8.3.2006.
Luettavaa
Valtakunnallinen naistutkimus- ja tasa-arvoportaali www.minna.fi
TARU - Rajatonta taidetta. ESR:n kolmivuotinen projekti, joka nostaa esiin vähemmistötaiteilijoita, tarjoaa koulutusta ja edistää työllistymistä.
Kulttuuriyhdistys Suomen EUCREA ry. Kansainvälinen vammaisten luovuutta edistävä verkosto.
Reinikainen, Marjo-Riitta 2005. (art.) Vammaisuus, sukupuoli ja naiseus tutkimuksessa: Haasteita ja mahdollisuuksia. Koskinen, Katri 2000. Pienistä peileistä näkyy kaunista (art.), kirjassa Mikä nainen! Kuusi tarinaa vammasta ja naiseudesta. STM, VANE, Edita Oy
Design for All Tuotteiden ja palveluiden käytettävyyttä, saavutettavuutta ja esteettömyyttä edistävä kansainvälinen verkosto.
Kulttuuria Kaikille -sivusto. Neuvontapalvelua saavutettavuuteen liittyvissä asioissa.
Ulla Leinola ja Nana Leppänen, Kuinka ihmiskäsitys vaikuttaa tapaan suhtautua vammaisuuteen?, Oulun yliopisto 2001.
Laura Hiisivuori, Ylioppilaslehden kolumni 17.11.2000.
Riitta Kuparisen väitös, Ei meidän naapuriin, Helsingin Yliopisto 2005. Tilaa
Blogeja
Ehdoton suosikkini: Vammainen sinkkuäiti seikkailee Käytettävyysmeemit
Leena Saari, kyynärsauva Facebook
 |
||
Tänään oppitunnilla pohdittiin sanoja ja niiden konnotaatioita, myös sanaa "vammainen". Tuntuu, että se ei ole usein kielenkäytössä niinkään adjektiivi, joka tuo esille ihmisen yhden ominaisuuden, vaan substantiivi, jolla ihminen kokonaisuudessaan nimetään ja niputetaan yhteen viiteryhmään ja joka tavallaan syrjäyttää ihmisen sen takaa. Ja jos mietitään sanaan "vammainen" liittyviä mielleyhtymiä, niin tietty avuttomana, tuettavana ja kannustettavana, tavallaan lapsen kaltaisena kohteena oleminen siihen helposti kytkeytyy. Ehkä jonkin vamman omaavien ihmisten tällääminen seksiobjekteiksi sitten koettaisiin (tämän vääristyneen ajattelun nojalla) jotenkin sopimattomaksi, tavallaan "avuttoman olennon" epäkunnioittavaksi kohteluksi...?
Ihmiset ovat luonnostaan aika varovaisia kaikenlaisissa erilaisuusjutuissa (elleivät sitten huvikseen potkiskele vammaisia lajitovereitaan bussien alle). Helposti pyrkimys korrektiuteen johtaa sitten juuri kuvailemiisi ilmiöihin, joissa jonkin vamman esimerkiksi oletetaan sulkevan pois halun heittäytyä vaikkapa kevytmieliseksi ja nauttia samanlaisista pikkujutuista kuin muukin ihmiskunta.
Olisitko J-J muuten itse valmis lähtemään johonkin glamour-kuvitettuun tuulikonejuttuun, jos joku toimittaja nyt innostuisi aiheesta?
Harmi kun en muista mikä lehti on ollut kyseessä. Yritin googlettaa, mutta en löytänyt.
Mä näkisin mielelläni vammaisia esittelemässä kotiaan ja vaatekaappejaan! Sekös vasta mielenkiintosta olisi normikotien sijaan. Tai ehkä sieltäkin paljastuisi normikoti? :)
Kun Pazi-J-Dog kysyit, niin mulla alkaa olla vähän kulunut olo noiden juttujen suhteen. Juuri nyt ei ole mitään työhön liittyvää syytä olla esillä. Mutta voisin heti nimetä muutaman upean naisen, joista mielelläni lukisin stailatun jutun. Vammaisjärjestökentän vaikuttajia ym. joiden nimiä en nyt kuitenkaan viitsi raapustaa tänne.
Ja kiitos myös tuosta "vammainen ei ole adjektiivi" määritelmästä. Totta, että se on aivan liian usein ainoa vammaista ihmistä määrittävä tekijä.
Jotenkin tuntuu, että stailattuja juttuja tehdään vain julkimoista, olivat ne sitten vammaisia tai ei-vammaisia. Voipa olla, että Kaisa Lekasta tehdyt jutut / Suomen vammaisten lukumäärä on suunnilleen yhtä suuri kuin muista julkkiksista tehdyt stailijutut / Suomen väestö. En kyllä ole nykyisin mikään naistenlehtijuttujen asiantuntija.
Mutta kyllä minäkin mielelläni lueskelisin myös vammaisten vaatekaapeista ja kirpparilta ostetuista huonekaluista, iske kiinni vaan Pazi-J-Dog!
That´s the point! Miksi joku ihminen pitää kokea julkisuudessa vammaiseksi? Sehän on vain yksi hitusen siivu ihmisestä.
Mitään tulee tuohon "vammainen"-nimikkeeseen, niin eivätkö fyysisesti vammaiset itse halua, että heidät nähdään nimenomaan vammaisina? Vammaansa samastuminen on muistaakseni peruja kansainvälisen vammaisliikkeen sloganeista, asialla taisi olla UPIAS, jonka vammaisuuden määritelmä sulki ensin jopa keharit ulkopuolelle. No, keharit on nykyään ns. vammaiskelpoisia, mutta vammaisuuden fyysisyyteen on Suomessa jämähdetty niin tasan tarkkaan, että mielenterveyskuntoutujilla ei edelleenkään ole mitään saumaa vammaishankkeissa, toisin kuin esim. Isossa-Britanniassa, USA:ssa ja Ruotsissa, vain muutaman mainitakseni.
Näin tänään kuningattaren näköisen naisen joka istui tyylikkäästi tuolissaan. Mieli olisi tehnyt kehaista asun pyörätuolin ja olemuksen yhteyttä, mutta eihän sitä kehtaa.
Voishan sitä stailatakin, mutta kauneus on sisäistä.
Mutta tää nainen itse oli aivan päihdyttävän kaunis niissä kuvissa - joita sitten olikin monta sivua koko sivun kuvia. En tiedä oliko häntä kuinka meikattu ym artikkelia varten. Hän kyllä oli tehnyt mallin töitä ennen halvaantumista. Voisi tehdä vieläkin, tai nythän oikeastaan tekikin, vaikkei varmaan palkallista.
Sain useammankin priva meilin Anonyymin mainitsemasta Down tyttöjen muodonmuutoksesta. Lehti oli kuulema hukkunut positiiviseen palautteeseen. Hieno juttu!
Juuri koskaan vammainen ei ole näissä jutuissa tai reportaaseissa itsenäinen subjekti eli tekijä. Häntä ei käsitellä siis sinkkuna, opiskelijana, työnhakijana tai työntekijänä.
Todellinen tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden mittari on se, miten hyvin vammainen kelpaa tavalliseksi kansalaiseksi. Tässä ei olla vielä kauhean pitkälle tiedotusvälineissä, koska vammaiseen suhtaudutaan pääasiassa sosiaalisten toimien kohteena tai muuten hoidettavana.
Konkreettisesti tämä näkyy siinä, että aika pieni osa vammaisia koskevia asioita koskee esimerkiksi sitä, miten vammaiset työllistyvät, löytävät elämänkumppanin tai muuten tulevat toimeen omillaan.
Ja jos noitakin asioita käsitellään, äänessä on yleensä virkamies tai sosiaalialan asiantuntija. Vammainen on kuvan sivussa, taas objektina eli toimien kohteena.
Olen muutamalla vammaisasioista kirjoittavalle toimittajalle joskus sanonutkin, että todellinen suvaitsevaisuuden testi tulisi siinä vaiheessa, kun olette vaikka kilpailemassa samasta työpaikasta, yritätte samaan aikaan saada hyvän paikan konserttisalista tai muuten olette samassa sosiaalisessa tilanteessa. Monelta loppuu solidaarisuus ja ymmärtäminen tässä vaiheessa.
Uskon että kuviin otetaan kauniita ja sopivia ihmisiä riippumatta kromosomimääristä tai raajojen lukumäärästä tai asennosta.
Ihmettelen myös närkästyneitä keskusteluja siitä miksi vammaista saa kutsua. Pitäisikö tavallisen ihmisen erottaa eri vammatyypit ja kutsua/kuvata sillä nimellä eikä käyttää näkövammaisesta nimitystä sokea (loukkaava, sillä mä näen hahmoja toisella silmällä!), näkörajoitteinen (kapulakieltä, minä en sellaiseen alistu) vai mikä?
Vammattomat luokittelevat myös kehitysvammaiset vammaisiksi. Kuten tummatukkaiset tummatukkaiseksi riippumatta mitä pähkinän sävyjä tai raitaa tai peruukki on kyseessä.
Eli vammauttavatko vammaiset itseään lisää ja rakentavat identiteettiään vamman kautta? Vamma saa näkyä ja se tulee tietää, mutta sitä ei saa kertoa tai olla huomaavinaan. Jos ei tiedä vaan kohtelee kuin muitakin kanssaeläjiä, niin tulee nekkuun.