Terhi Toikkanen vertailee uusimmassa Kynnys -lehdessä mainiolla tavalla vankien ja vaikeavammaisten asemaa. Seuraavat lainaukset ovat hänen kirjoituksestaan: ”Onko vaikeavammaisen rangaistus elinkautinen?”.

398508.jpg 

Toikkanen aloittaa muistuttamalla oikeudestamme vapauteen. ”Joka sulkemalla sisään, sitomalla, kuljettamalla johonkin tai muulla tavoin oikeudettomasti riistää toiselta liikkumisvapauden tai eristää toisen tämän ympäristöstä, on tuomittava vapaudenriistosta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Perusterveen aikuisen vapaudenriisto vaatii usein raakaa voimaa. Kohteen ollessa vaikeavammainen, riittää esteen jättäminen pyörätuolin kulkureitille, kutsupainikkeen vieminen käden ulottuvilta tai henkilökohtaisen avun evääminen.

Suomessa kansalaisten vapaudenmenetyksen sisältävän rangaistuksen määrää tuomioistuin. Vaikeavammaisten oikeudesta perustuslailla turvattuun vapauteen päättää tosiasiassa kunnan sosiaalitoimi.

Rikoksesta syytetyn pakkohoidon edellytykset tarkastetaan puolen vuoden välein ja hoitoa jatketaan vain hallinto-oikeuden vahvistuksella. Palvelutalossa tai kodissa ilman apua olevan vaikeavammaisen palvelutarvetta ei tarkisteta säännöllisesti, eikä vammaisten oikeuksia käytännössä valvota.

Vangit voivat opiskella, ulkoilla, käydä työssä ja lomilla. Palvelutalossa asuva vaikeavammainen voi päästä vain kerran viikossa talon ulkopuolelle ja on käytännössä pysyvästi matkustuskiellossa.

Riistämällä vapaus, vaikeavammaiselta riistetään oikeus kaikkiin perusoikeuksiin kuten äänioikeuteen, liikkumisvapauteen, kokoontumis- ja sananvapauteen, elinkeinonvapauteen, työhön ja sivistykseen.

Onko laissa peruste, jolla vammaisen vapauden saa riistää, ja onko mielivaltaa, että pysyvästi vaikeavammainen saa tarpeeseensa nähden riittävän avun arkisin, mutta viikonloppuna hän ei saa apua. Tai että vaikeavammainen saa apua vuonna 2006, mutta ei 2007, tai että apua saa kunnassa x, mutta ei y.

”Miten usein poliisin esitutkintakoneisto käynnistyy vammaisten vapaudenriistoepäilyissä?”, Terhi Toikkanen kysyy aivan erinomaisessa kirjoituksessaan.

Olen itsekin seurannut kauhulla kuntien päätöksenteon mielivaltaisuutta. Viimeisin tietooni tullut tapaus menee yli kaiken inhimillisen järjen. Henkilöiden yksityisyyden vuoksi kutsun näitä kahta vammaista vain kirjaimilla A ja B. Mitä mieltä olette seuraavasta?

A:n invaliditeetti on 90%. B:n invaliditeetti on 20%.
A liikkuu sähköpyörätuolilla, B:lle riittävät kyynersauvat.
A ei pääse yksin ulos ovesta. B kiipeää vaivalloisesti jonkin verran portaita.
A asuu yksin, B asuu avoliitossa.
A on eläkkeellä, B tekee osa-aikatyötä.
A:lla ja B:llä on sama sairaus.
A ja B asuvat samassa kaupungissa.
A ja B ovat samanikäisiä.
A ja B ovat akateemisesti koulutettuja.
A:n anomus henkilökohtaisesta avustajasta hylättiin. B sai avustajan 12h/vko.
A:lla ja B:llä on sama vammaispalvelun työntekijä.
Näin siis meillä Suomessa.