Psykologi Katri Koskinen osallistui joulukuun lopulla Barcelonassa pidettyyn kansainväliseen vammaisten naisten seminaariin. Hän lähetti matkalla tapaamansa romanialaisen Camelian elämäntarinan tämän blogin lukijoille, Camelian luvalla. Hyviä lukuhetkiä ja ajattelemisen aihetta Uudelle Vuodelle 2007.

Kohtaaminen Ramblalla
by Katri Koskinen

Las Ramblas-katu, lyhyemmin Rambla, on yksi tunnetuimpia Barcelonan nähtävyyksiä. Tuoreella matkallani Barcelonassa (olin siellä vammaisten naisten kansainvälisessä seminaarissa) päähuomiotani ei vienytkään Ramblalle ominaiset liikkumattomat ihmispatsaat vaan sen sijaan hyvin eloisa, vilkas ihminen, joka kyllä ihmispatsaiden tavoin oli hankkimassa elantoaan Ramblalla.

 

Pian lähdettyäni etenemään pitkin Ramblaa osuin siis romanialaisen Camelia-nimisen naisen kohdalle. Camelia oli lyhytkasvuinen, niin kuin minäkin, 107 cm pitkä. Hänellä oli lyhtypylvään vieressä pieni jakkara, jossa hän istui. Kevyt matkatavarakärry tyynyn kera oli köytetty toiselle puolelle lyhtypylvästä (Camelia kertoi, että joku pitkä kaveri kuljetti hänet aina Ramblalle ansioon, ilmeisesti tuolla kärryllä). Maassa hänen edessään oli kori, johon sai laittaa rahaa. Camelia oli sinisessä prinsessamaisessa puvussaan jakkaralla istuen siro ja kaunis ilmestys. Hän oli hyvin puhelias ja helposti lähestyttävä. Juttelussamme vierähtikin sitten varmaan tunti. Camelia antoi tapaamisemme päätteeksi luvan, että saan kertoa hänen tarinaansa eteenpäin täällä Suomessa, myös yhteystiedot vaihdoimme.

Camelia oli nyt 50-vuotias, 24-vuotiaan pitkän tyttärensä kera hän oli tullut Barcelonaan Romaniasta 5 kuukautta aiemmin. Camelia oli TV:stä nähnyt pätkän Ramblasta ja sen perusteella päätti tulla Barcelonaan. Hän puhui espanjaa hyvin, sitä auttoi hänen mukaansa se, että romanian kieli on sukukieli espanjalle. Nyt Ramblalla hän yritti tienata ohikulkevien ihmisten lahjoituksilla elannon itselleen ja tyttärelleen. Camelia kuvasi sitä rankaksi, koska aina ilma Ramblalla ei ollut niin kuin tuona päivänä: aurinkoinen ja miellyttävä. Ramblalle piti tulla, satoi tai tuuli, oli ilma mikä vaan. Keskimäärin hän kertoi tienaavansa Ramblalla noin 50 euroa kuussa. Sillä hän ja tyttärensä jotenkin yrittivät selvitä. Tyttären oli vaikea saada töitä, koska he olivat luvattomasti maassa. Camelia arveli tilanteen helpottuvan tammikuussa, kun Romania liittyy EU:hun.

Tapaamisemme aikaan Camelian mieltä painoi erityisesti se, että hän oli ymmärtääkseni hiljan menettänyt kävelykykynsä. Hänellä oli Espanjassakin ollut jokin liikkumisen apuväline, mutta se oli varastettu. Camelia kokikin sillä hetkellä tärkeimmäksi asiaksi sen, että saisi taas jonkin apuvälineen niin, että itsenäisesti pääsisi liikkumaan. Hän katselikin ihaillen sähköpyörätuoliani, jolla olin liikkeellä Ramblalla.

Camelia kertoi taustastaan seuraavaa:
Hänen isänsä oli lyhytkasvuinen, samoin isän kolme siskoa sekä isoisä (lyhytkasvuisuuden muodon nimi oli nanismus hypopituitarism). Eräs tädeistä (isän sisko) oli naimisissa pitkän miehen kanssa, heillä oli lapsi. Toinen täti oli lyhyen miehen kanssa naimisissa, heillä ei ollut lasta. Camelian äiti oli ollut pitkä nainen sirkuksesta. Hän oli jättänyt Camelian ja tämän isän jo melko varhain, Camelia oli sitten elänyt kahden isänsä kanssa. Camelia oli käynyt koulua 10 vuotta ja oli pitänyt kovasti koulusta. Lukeminen yleensäkin oli mieluista, hän kertoi lukevansa lähes kaiken minkä saa käsiinsä (mm. paikalliset sanomalehdet, myös Espanjassa). Hänen haaveammattinsa olisi ollut asianajaja. Camelian piti kuitenkin lopettaa koulunkäynti, kun isä kuoli hänen ollessaan 17-vuotias ja hänen piti alkaa elättää itsensä.

Camelia oli sitten työskennellyt 20 vuotta Romaniassa sirkuksessa. Hän oli taikuri, Ramblallakin hän esitti ihmisille taikatemppuja. Hänen sirkustaustansa vaikutus näkyi varmasti myös siinä, että hän oli erittäin rohkea ja hyvä puhumaan vieraille ihmisille sekä tutustui heihin helposti. Ohikulkijoille, jotka pysähtyivät kohdallemme, Camelia esitteli minut sujuvasti suomalaisena ystävänään (ikään kuin olisimme jo pidempäänkin tunteneet toisemme…).

Romanian tilanne talouden ym. puolesta on niin hankala, että kolme vuotta sitten sirkus, jossa Camelia oli ollut töissä, oli joutunut lopettamaan, koska sillä ei ollut tarpeeksi katsojia. Camelia oli sirkusaikoinaan ollut 10 vuotta naimisissa sirkuksen pitkän jonglöörimiehen kanssa. Aluksi liitto oli mennyt kivasti, mutta sitten mies oli alkanut juoda enemmän ja enemmän, ollut väkivaltainenkin. Camelia oli sitten halunnut eron. Hänen tyttärensä tästä liitosta syntyen oli syntyessään ollut 3-kiloinen ja raskaus oli täysiaikainen. Tämä oli ollut lääkäreille yllätys, koska he olivat sanoneet Camelialle, että lapsi pysyisi mahassa vain noin raskauden puoliväliin. Elämä yllättää, Camelian tytär oli hyvin elinvoimainen ja viehättävä, kuten äitinsä.

Camelia tyttärensä kanssa.

Camelia vaikutti selviytyjältä. Vaikka hän nytkin eli rankkoja aikoja (yöt menivät välillä valvoessa ja tupakoidessa, mm. menetettyä kävelykykyä miettien), hänellä oli silti edelleen haaveita. Haaveet olivat seuraavanlaisia: Camelia kertoi elämässään tapahtuneen niin monenlaista, että hän haluaisi kirjoittaa siitä kaikesta paksun kirjan. Mikäli olisi mahdollista, hän haluaisi ohjata modernin elokuvaversion Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä. Kolmas haave oli perustaa Romaniaan lyhytkasvuisten yhdistys, mitä siellä ei ole.

Fyysisestä erilaisuudesta ja taloudellisista vaikeuksista huolimatta Cameliasta hehkui itsensä kunnioittaminen ja oman viehätysvoiman tajuaminen. Hän oli varmasti monestikin kuullut näyttävänsä ikäistään nuoremmalta ja kauniilta. Hän otti nuo kohteliaisuudet tyytyväisenä ja vilkkaasti lörpötellen vastaan. Jutellessamme yksi ohikulkija tuli tuomaan kolikon Camelian käteen. Siitä hän ei tykännyt, hän kertoi kokevansa jotenkin alentavana sen, että joku tuo rahan käteen. Ymmärsin tämän hyvin tarkemmin mietittyäni - jos joku tuo rahan käteen asti rahan antaja ehkä odottaa lahjoituksestaan isomman kiitoksen (ja tekee siitä samalla isomman numeron) kuin sillä, että ikään kuin ohimennen tipauttaa sen koriin. Laitoinkin sitten oman rahani hänen koriinsa enkä antanut sitä käteen. Mielestäni oli hyvä, että hän tässäkin asiassa piti kiinni omasta linjastaan ja periaatteistaan eikä alistunut siihen, että kaikenlainen käyttäytyminen pitäisi hyväksyä muilta ihmisiltä. Vaikka itse eläisikin taloudellisesti vaikeassa tilanteessa. Noudatin Camelian kohdalla Jenni-Juulian Pretty Cripple-projektin yhteydessä esiintuomaa ajatusta siitä, että ylellisyys voimaannuttaa. Siksipä vein Camelialle vielä ennen poislähtöäni lahjaksi kauniin, hänen pukunsa väriin sointuvan hiuskorun. Koska varmasti kaikki rahat, mitkä hän Ramblalla tienaa, menevät pakollisiin elämisen kuluihin.

Kerroin Camelialle myös omasta elämästäni kaikenlaista. Jaoimme kokemuksen siitä, että elämä ei ole ihan yksinkertaista aina, mutta mielenkiintoista se on joka tapauksessa….

Mitä kaikkea tämä kohtaaminen Camelian kanssa sai minut miettimään? Camelian kohtaaminen oli minulle aika hämmentävä kokemus – en ollut ajatellut että 2000-luvun Euroopassa yhtäkkiä törmäisin fiksuun lyhytkasvuiseen naiseen, joka oikeasti on hankkinut elantonsa sirkuksessa. Jotenkin sitä on halunnut ajatella, että sirkukset ovat mennyttä maailmaa vammaisten työllistymisen kannalta… Olen suomalaisena lyhytkasvuisena naisena etuoikeutettu moneen muuhun maahan nähden siinä, että olen voinut kouluttautua ja hankkia elantoni jotenkin muuten kuin sirkuksessa – ja satun kuulumaan siihen 17%:iin vaikeavammaisia, jotka Suomessa ovat työelämässä. Tosin kavereilleni olen aina välillä sanonut puolileikilläni, että jos joskus leipäännyn nykyiseen työhöni, voisin alkaa maailman lyhyimmäksi kissakouluttajaksi sirkukseen. Kissassani ainakin olisi siihen ainesta…

Ohikulkija, Camelia ja Katri.

En ihmettele, että Camelia sattui olemaan Romaniasta. Koska Romanian olot vammaisten ihmisten kannalta eivät ole helppoja, sen tiesin jo ennen Camelian tapaamista. Kävin itse asiassa vuonna 2001 Romaniassa pääkaupungissa Bukarestissa vammaisten naisten vertaisryhmiä käsittelevän projektin päätösseminaarissa. Suomesta Invalidiliitolla sekä Romanialla ja Ruotsilla oli EU:n Sokrates-ohjelman rahoittama yhteinen vammaisten naisten vertaistukiprojekti DEEP vuosina 1999-2001.

Bukarest oli hämmentävä pääkaupunki. Tuntui kuin paikoin olisin mennyt ajassa taaksepäin, kun kadulla autojen seassa meni hevosvankkureita.

Projektin kansainvälisessä Dive Deeper -oppaassa kerrotaan Romanian osuudessa vammaisten oloista Romaniassa muun muassa seuraavaa: "Ihmisiä, joilla on jokin neuromotorinen vamma, ei pidetty maan kansalaisina ennen vuotta 1990, jolloin maan perustuslakiin saatiin lopulta vuonna 1990 artikla 46, joka tunnusti vammaisten ihmisten oikeudet. Vuonna 2001 Romaniassa oli saatu aikaiseksi lakiluonnos vammaisten ihmisten tasavertaisten mahdollisuuksien edistämiseksi."

Kuten monessa muussakin maassa on huomattu, vammaisista ihmisistä nimenomaan vammaiset naiset ovat usein erittäin haavoittuvassa tilanteessa. Vammaisuus on ollut häpeä, stigma Romaniassa. Monet Romanian vammaiset naiset olivat eläneet eristyksissä laitoksissa (tai kodeissaan) niin, että he eivät ennen projektiin osallistumista olleet poistuneet ulos laitoksen porteista. Suuria ongelmia ovat negatiivisten asenteiden ohella olleet mm. apuvälineiden ja kuljetuspalveluiden puuttuminen, fyysisesti esteellinen ympäristö, kotiavun ja muun avustuksen puute, vammaisten naisten ja tyttöjen kohtaama seksuaalinen ja muu hyväksikäyttö. Koulutuksen puuttuminen ja huono itsetunto on aiheuttanut naisilla paljon ujoutta sekä heikkoutta viestintä- ja vuorovaikutustaidoissa. Vammaiset naiset ovat olleet hyvin riippuvaisia perheistään. Vammaisjärjestö AHNR:n piirissä huomattiin, että näiden vammaisten naisten äidit tarvitsivat omat ryhmänsä, jotta he vähän alkoivat höllätä talutusnuoraansa ja ylisuojelemistaan näistä aikuisista tyttäristään. Eräs tytöistä kannettiin projektin yhteydessä ensimmäisen kerran alas huoneestaan ja pois kodistaan, ja hän joi Cokista ensimmäisen kerran elämässään muiden tyttöjen seurassa.

Tätä Romanian taustaa vasten Camelia on silmissäni entistä suurempi selviytyjä. Kerroin Camelian liikkumisen vaikeuksista (ja että hän tarvitsisi pyörätuolin tms. liikkumisen avuksi) Barcelonan "ei-standardinaisten" (Dones no estandards) järjestön puheenjohtajalle, psykologi Carme Riu Pascualille (Carme itse on myös vammainen nainen, sähköpyörätuolin käyttäjä), jos Carme vaikka pystyisi järjestönsä kanssa auttamaan Cameliaa jotenkin. Myös Barcelonan seminaarissa tapaamalleni paikallisen kasvuhormoniyhdistyksen lyhytkasvuiselle naiselle aion kirjoittaa Camelian tapaamisesta.