Olen pari päivää miettinyt, miten yhdistää lapsen murtunut koipi ja siitä seuraava päivähoidottomuus, apurahatyöskentely ja Preludi Inkluusiolle -hanke, jonka on tarkoitus hehkuttaa vammaisuuden parhaita puolia.

Koska meidän perheessä, (neljättä sukupolvea OI elämää) ei ole ollut tapana muuttaa suunnitelmia murtumien takia, olisi ristiriitaista laittaa apuraha lepäämään tilanteessa, jossa vammaisuutemme näyttää toista poskeaan. Olla inspiroitumatta tilanteesta. Luovuuteen sanotaan kuuluvan kyky sietää ennakoimattomuutta.

Fluxus ryhmäläiset lähtivät 1960-luvulla siitä, että taide voi olla myös immateriaalinen tapahtuma, tekstinpätkä tai toimintaohje ja että myös teosten ideat ovat jo itsessään taidetta. Riippumatta siitä, toteutetaanko niitä koskaan. Tältä osin voisin heti kirjoittaa piiiiitkän listan teoksista, jotka vain odottavat toteutumistaan. Tämän listan purkaminen paperille on kummitellutkin mielessäni jo pitkään.

Onko perhe-elämälläni ja Preludi Inkluusiolle hankkeella tällä hetkellä rajoja? Hyvin epämääräisesti, hauraalla katkoviivalla. Toisaalta molemmat toimintakentät ovat tilapäisesti mitä suurimmassa määrin monitaidetta. Onneksi vain 3-4 viikon ajan. Kunnon situationisti ottaisi tilanteesta kaiken irti. Miksen siis minäkin? Yksi käsitetaiteen keinoista on asettaa jokin asia epätavalliseen yhteyteen ja kiinnittää vastaanottajan huomio aikaan, paikkaan ja tilanteeseen.

Yoko Ono - Tunafish Sandwich piece.