Kiitos Lauralle ja Ainolle loppiaislapsiaisista. Jäin miettimään rasistisen ja kiltteysrasistisen katseen eroa. Katseita, jotka ovat helposti tulkittavissa joko vihamielisiksi tai kiusaantumistapiilottavan ystävällisiksi. Jälkimmäisestä eroon pääseminen tuntuu vaikealta. Voi päättää suhtautua ihmisiin ystävällisesti, mutta miten hallita sitä, että ei vaivaannu?

Puhuimme myös siitä, olemmeko tottuneet pitämään parempana kirjallisuutena tekstejä, joissa suoraan sanomisen sijaan lukijalle jää enemmän tilaa tulkinnalle. Onko vähempiarvoista sanoa, että "ihmisen on vaikea katsoa isäänsä silmiin" kuin kuvailla, miten "hän nyppi hihaansa kohdatessaan isänsä". Ihmisoikeuksiin kantaaottavana taiteilijana kuvittelen tunnistavani vaikuttamistyön taiteesta. Luulen ainakin, useimmiten... Mutta jos vakavista ihmisiin kohdistuviin rikoksista ei voi "taiteellisuuden kärsimättä" puhua suoraan, syyllistyykö silloin sievistelyyn, kiertelyyn tai jopa vähättelyyn? Epäsuoran ilmaisun teho voi tuntua voimakkaammalta ja hienommalta, mutta sekin, ettei sano suoraan on kannanotto.

Maailmalla on hienoja mainostoimistoissa ideoituja kampanjoita, jotka olisivat taiteilijavetoisina kantaaottavaa taidetta. Ensimmäisenä tulee nyt mieleen vaikkapa norjalainen lapsimorsiamiin kantaaottanut blogi, jossa 12-vuotias Thea suunnitteli häitään aikuisen miehen kanssa.

Illalla autoradiosta tuli Jenni Vartiaista, joka kiteytti päivän pohdiskeluja:
Niin minä sinua vaan.
Ja jos joku päivä sinä enää et
sittenkin ois mulla selvät sävelet.
Minä tiedän että sua ainiaan.