Katsoin kansainvälisen vammaistenpäivän kunniaksi dokumentin Tiikeriä etsimässä, joka kertoo CP-vammaisen Heljän rahattomuudesta, yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista.

Jos Heljä ei olisi CP-vammainen, tässä suomalaisesta köyhyydestä kertovassa dokumentissa ei olisi mitään erityistä tai ihmeellistä. Työelämän ulkopuolella oleva yksinäinen ja turvaverkoton nuori nainen myy seksiä, koska kaikkein pienimmillä tuilla ei tule toimeen.

Kaunis dokumentti alleviivaa voimakkaasti sitä, miten Heljä toistaa saamiaan malleja ja traumoja tarjotessaan asiakkailleen huomiota rahaa vastaan, aivan kuten hänen avustajansakin tekevät. Turvallisen kiintymyssuhteen katkettua lapsena äidin kuolemaan, Heljän sosiaalisten taitojen annetaan ymmärtää jääneen heikoiksi eikä niiden parantamiseksi ole aikuisenakaan tarjolla oikeita ihmissuhteita.

Huomasin ajattelevani katsojana ajoittain holhoavasti, että Heljän pitäisi etsiä korjaaviksi kokemuksiksi oikeita ystäviä (vaikka avustaja onkin aina mukana) ennenkuin aloin oivaltaa prostituution harjoittamisen osaksi valtautumisen prosessia - itsemääräämisen opettelua, kapinaa, uhmaa ja vallankäyttäjille nauramista.

Mitä muita huomionhakukeinoja enää jää kun joka paikassa tuijotetaan, tärkein ihmissuhde on kuollut, tatuointi otettu, benji-hyppy hypätty, festarit kierretty, vessa- ja suihkureissut tehty kymmenien eri ihmisten kanssa, kaikki yksityinen jaettu alituiseen vaihtuvalle porukalle, elämä revitelty lomakkeille ja kaiken pitäisi vielä olla jotenkin kuntouttavaa? Seksin myyminen iltapäivän ja illan yksinäisinä tunteina alkaakin sairaskertomuksen sijaan näyttää irtiotolta kahleista. Heljän ikiomalta keskisormen näytöltä palvelu- ja kontrollivankilalle. Vimmaiselta provokaatiolta, johon yhteiskunta ja avustajat eivät voi puuttua eivätkä vaikuttaa, vaikka haluaisivat.

Dokumentti onnistui tallentamaan Heljän ja avustajan välillä keskustelun, jossa yksi sana tai oikeammin sanan paino ja sitä edeltävä tauko tiivistävät olennaisen hänen seksityönsä herättämistä asenteista ja ennakkoluuloista.

- No tää on niin... mä oon niin eri mieltä kaikesta. Se on jotenkin niin sääli. Tai siis sillai että ku... niin musta toi on vaan niin uskomatonta et miten naimisissa olevat miehet (tauko) tulee (tauko) sulta ostamaan palvelua... niin mie en niinku ymmärrä sitä. Musta se yhtälö on niinku uskomaton.

Niin kauan kuin Heljän tarinan kaltaisia vammaisten naisten kokemuksia pidetään uskomattomina tai niiden kuvitellaan olevan äärimmäisiä poikkeuksia tuntuu epätoivoiselta taistella meille kaikilta osin saavutettavia ja tasa-arvoisia perhe-, sosiaali- ja terveyspalveluita.

Mikään ei etene niin kauan kuin vammaisten ei oleteta edes harrastavan seksiä - paitsi korkeintaan yksin tai keskenään. Kun emme sovi mielikuvissa muihin kuin uhrien rooleihin uskottomuuteen, hyväksikäyttöön tai maksulliseen seksiin liittyvissä keskusteluissa. Kun toistuvasti unohdumme neuvolapalveluiden kehittämissuunnitelmista tai joudumme jäämään esteellisyyden vuoksi pois isille ja äideille suunnattujen tilaisuuksien yleisöistä tai puhujapöntöistä. Eikä meidän uskota joutuvan kohtaamaan saati harjoittamaan väkivaltaa - puhumattakaan siitä, että tarvitsimme ensi- ja turvakoteja.

--

Jotain on jo kuitenkin tehty ja saatu aikaan. Uusimmassa Tukilinja-lehdessä on juttu lokakuussa järjestetystä vammaisten naisten korkkarimarssista esteettömien turvakotien ja Istanbulin sopimuksen puolesta.

Kevennykseksi huomasin, että avustaja ja allekirjoittanut muistuttavat kannessa sattumalta hilpeän paljon Andya ja Angelaa.