Istun työhön liittyen pähkäilemässä, että mitä konkreettista "vastavuoroisuus ihmissuhteissa" voisi tarkoittaa vammaisten kohdalla.

Iso osa meikäläisistä kerryttää (vai kerryttääkö?) kasvavaa yhteistyön ja avunannon velkaa ottaessaan päivittäin toisilta ihmisiltä vastaan monenmoisia palveluksia arjen sujumiseksi. Osa auttajista saa palkkaa toimiessaan henkilökohtaisina avustajina, mutta ystävien, naapureiden ja perheenjäsenten hoiva perustuu muihin arvoihin; rakkauteen, välittämiseen, kiintymyssuhteisiin, velvollisuudentunteeseen, oman tarvitsevuudentunteen vahvistamiseen, joskus pakkoon...

Mitä konkreettista vammaiset voisivat talkoohengen nimissä antaa näille vapaaehtoisille auttajille tasapainon säilyttämiseksi? Mitä muuta kuin sitä iänikuista kuuntelijana ja huolien jakajana olemista, jota herkästi ehdotetaan. Kaikki vammaiset kun eivät suinkaan ole - omista kokemuksista huolimatta - yhtään sen empaattisempia tai parempia kuuntelijoita kuin muutkaan.

Mitä voisin tehdä, jos naapurin pihan haravointi tai muuttoapuna olo ei suju? Tai jos vamma estää lastenvahtina olon, kauppakassien kantamisen ja remonttihommat? Millaisia ovat ne tavisten tarpeet, joihin ihan tavallinen, paremmin tekojen kuin puheen avulla välittämistä ilmaiseva vammainen - (ei siis mikään yliempaattinen hymyilijä ja olemuksellaan piristäjä) - voisi tarjota vastavuoroisesti omaa apuaan?