Asuipa kerran, kylmässä pohjolassa, eräs nuori ja aktiivinen vammainen. Kutsutaan häntä vaikka Siiriksi. Hänellä oli paljon menoja, laaja tuttavapiiri ja opiskelukiireitä, joiden vuoksi invataksien käyttö ja saatavuus aiheutti jatkuvaa harmia ja päänvaivaa.

Siiri päätti parantaa elämäntilannettaan ostamalla itselleen auton. Fiksuna vammaisena hän ei ollut tuhlannut viikkorahojaan karkkiin eikä Habbo-hotelliin, vaan säästänyt pahan päivän varalle. Hyvin pienikokoisena pyörätuolinkäyttäjänä Siirin onnistui jopa neuvotella itselleen verohelpotus inva-auton hankintaan ja sosiaalitoimelta lisälaitteet, joiden avulla hän pääsi ajamaan pyörätuolilla suoraan autoon huristellakseen itse minne milloinkin huvitti.

Siirin autonosto maksoi paikalliselle sosiaalitoimelle muutamia tuhansia euroja, mutta sitä pidettiin järkisijoituksena, koska pelkästään invataksimatka Siirin kotoa kaupunkiin maksoi hieman yli 60e/suunta.

Kun Siirin opinnot loppuivat, hän muutti vanhempiensa luota omaan asuntoon. Auto oli hänen ja hänelle varusteltu, joten se muutti Siirin mukana. Muuton myötä Siiri joutui anomaan itselleen myös henkilökohtaista avustajaa.

Sosiaalityöntekijän mukaan Siiri oli riittävän omatoiminen pärjätäkseen ilman apua, koska hänellähän oli auto ja hän pääsi itse sängystä pyörätuoliin. Alle metrin mittaisen Siirin puheet siitä, että auto piti puhdistaa lumesta päivittäin lähes 6kk vuodesta kaikuivat kuuroille korville. Sosiaalitädin mukaan auton kaivaminen lumesta ei ollut elämälle välttämätön tarve, koska Siirillähän oli myös taksikortti.

Sosiaalitoimi, joka olisi säästänyt huomattavat kuljetuskustannukset tukemalla Siirin autoilua, päättikin jättää Siirin huippuvarustellun auton joka talveksi hankeen ruostumaan ja maksaa sen sijaan yli 120e jokaisesta edestakaisesta matkasta, joilla Siiri hoiti tavanomaisia asioitaan. Pelkästään vapaa-ajan matkoihin kului kaupungilta noin 1100e/kk. Mutta avustajatunteihin ei ollut varaa "tuhlata".