Viime viikolla vietettiin väkivallatonta viikkoa. Keskiviikkona 18.10. Helsingissä järjestettiin perheväkivaltaa käsittelevä teemaseminaari otsikolla Älä vaikene! Invalidiliiton naistyöryhmällä oli oma pöytä seminaarin hanketorilla, jossa yhdistykset ja järjestöt esittelivät väkivallan ehkäisyyn ja jälkihoitoon keskittyvää työtään.

Suomessa vammaisiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on selvitetty vuonna 2001 psykologi Vappu Viemerön johdolla toteutetussa tutkimuksessa Vammaiset naiset ja väkivalta. Siinä haluttiin selvittää erityisesti vammaisiin kohdistuvan väkivallan muotoja sekä vammaisten naisten mahdollisuuksia hakea ja saada apua ongelmiinsa.

Tutkimuksessa saatiin viitteitä vammaisiin naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyydestä ja yhteydenottojen runsaus osoitti, että kyseessä on vakavasti otettava ilmiö. Kun muiden tutkimusten mukaan suomalaisista naisista noin 40 prosenttia kohtaa jossakin elämänsä vaiheessa väkivaltaa tai sillä uhkailua, niin kanadalaisen tutkimuksen mukaan vammaiset naiset kohtaavat väkivaltaa 2-10 kertaa todennäköisemmin kuin muut.

Lyömisen ja pahoinpitelyn lisäksi vammaisiin naisiin kohdistuva väkivalta voi olla liikkumisen ja toiminnan rajoittamista. Puoliso saattaa tahallaan laittaa esimerkiksi pyörätuolin tai sauvat niin kauas, ettei vammainen nainen pääse niihin käsiksi tai hänet saatetaan jättää nostamatta sängystä. Tutkimuksessa tuli myös esiin apuvälineillä lyömistä. Naisten lääkkeidenottoa voidaan joko rajoittaa tai heille voidaan pakkosyöttää rauhoittavia lääkkeitä.

Vammaisiin naisiin kohdistuva psyykkinen väkivalta on uhkailun ja haukkumisen lisäksi sosiaalisista suhteista ja omaisista eristämistä, yksin jättämistä pitkiksi ajoiksi ja laitokseen joutumisella pelottelua. Näiden lisäksi vammaiset naiset kokevat suhteissaan nimittelyä, ulkomuodon halventamista ja alistamista. Seksuaalisena väkivaltana esiintyy seksuaalisiin toimintoihin pakottamista ja raiskaamista.

Yksi yleinen väkivallan muoto on taloudellinen hyväksikäyttö, jossa asuinkumppani nostaa vammaisen naisen tilin tai eläkkeen eikä anna tämän itse käyttää omia rahojaan. Tätä esiintyy muuten seminaarin puhujien mukaan myös suomalaisten ja maahanmuuttajien välisissä liitoissa.

Vammaiset naiset eivät yleensä uskalla tai kommunikaatiovaikeuksien vuoksi pysty pyytämään apua. He eivät pääse karkuun, eivätkä pärjää fyysisesti pahoinpitelijöilleen. Vammaisten naisten sosiaaliset ja taloudelliset turvaverkot voivat myös olla muita heikompia.

Älä vaikene! -seminaarin hanketorilla kuuntelin naistyöryhmän puheenjohtajan Pirjo Auerin keskusteluja muiden järjestöjen edustajien kanssa. Oli hurjaa huomata, etteivät useimmat väkivallan torjunnan tai siitä toipumisen parissa työskentelevät ihmiset olleet tulleet lainkaan ajatelleeksi vammaisia naisia palveluidensa käyttäjinä. Pirjon yksinkertainen kysymys: "Ovatko toimitilanne esteettömät?", herätti useimmissa hämmennystä ja pientä nolostumista.

Mitä tästä opimme? Valitettavasti vammainen nainen, joka siis vihdoin uskaltautuu hakemaan itselleen apua, törmää usein siihen, ettei esimerkiksi turvakoti voi tarjota paikkaa pyörätuolin käyttäjälle tai ettei tukiryhmiin pääse fyysisesti paikalle.

Iloisena yllätyksenä Kalliossa toimiva Tyttöjen Talo on kuitenkin esteetön. Talossa toimii esimerkiksi Pop In -neuvontapalvelu, jossa voi poiketa juttelemassa huolistaan päivystävän kätilön kanssa. Henkilökunnan vähäisyyden vuoksi Tyttöjen Taloon on kuitenkin otettava mukaan oma avustaja, mikäli tarvitsee apua esimerkiksi WC:ssä käyntiin.