Olin iltapäivällä Helsingin Reumayhdistyksellä puhumassa taiteesta ja vammaisen vartalon kuvaamistavoista. Kerroin myös yhä äärimmäisen ajankohtaisesta eläintauteja käsitelleestä teossarjastani, jonka tein vuonna 2004 Salon taidemuseo Veturitallin Marginaalissa-näyttelyyn.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

BSE:ksi - eli "hullun lehmän" taudiksi, suu- ja sorkkataudiksi sekä lintuinfluenssaksi nimettyjen iltapukujen kautta rinnastin tuotantoeläimet ja vammaiset, joiden ongelmat juontuvat mielestäni samantyyppisestä arvostuksenpuutteesta niiden luontaista olemassaolon oikeutta kohtaan.

 

Asujen pysyminen ajankohtaisina reilun vuoden on ollut yllätys ja ilo. Kerroin reumayhdistyksellä ajatuksista, jotka heräsivät viime syksynä kun teossarja oli esillä Kiinassa, eläintautien luvatussa maassa. Yhteiskunnassa, jossa vammaispalveluita ei juuri ole.

 

Päätökseni lähettää Kiinaan vammaispoliittinen viesti humoristisina ja itseironisina tarinoina oli loistava ratkaisu kulttuurissa, jossa on kyllästytty ja loukkaannuttu länsimaisesta tavasta ottaa ihmisoikeuskysymykset esiin paasaten, saarnaten ja painostaen. Koko matkan ajan sain kokemuksia kiinalaisesta rakkaudesta tarinoihin. Apinakuninkaasta ja keisareista keskusteltiin luontevasti pitkillä junamatkoilla, retkillä, vierailuilla ja historiallisissa saippuaoopperoissa, joita pyöri 24h vuorokaudessa hotellien televisioissa.

 

Tosikertomukseni vammaisten elämästä ja ongelmista Suomessa eli käytännössä tasa-arvosta ja ihmisarvosta tulivat luontevasti esiin juuri eläintautisarjan kautta. Oma suorapuheisuuteni myös vähensi huomattavasti kiltteysrasismia ja termien sievistelyä, johon olin etukäteen varautunut. Englanninkielisten vammaisaiheisten teepaitatekstien näyttäminen luennoilla kirvoitti jopa naurua, jota monissa kulttuureissa pidetään epäkorrektina vammaisuuden yhteydessä.

 

Oli ihanaa ja terveellistä joutua katsomaan omaa tekemistään aivan erilaisesta kulttuurista tulevien ihmisten silmin. Huomasin seisovani yhä eläintautisarjan takana ja olevani sitä mieltä, että automatisointi ja säästäminen on mennyt Suomessa liian pitkälle. Mutta en myöskään päässyt Kiinassa karkuun ristiriitaisia tunteita miettiessäni miten moni näkemäni kiinalainen vammainen ottaisi meidän palvelujärjestelmämme riemuiten vastaan. Jopa takkuavat taksikyydit.

 

Todellisuudessa Suomi ei voi vain ylpeillä ostopalveluillaan, vaan tarvitsisimme kipeästi oppia kiinalaisesta lähimmäisenrakkaudesta. Kiinassa yksinäisyys tai kotiin juuttuminen siksi, että ei löydy ketään avuksi, ei ole väkimäärän eikä toisen ihmisen kunnioittamisen takia mahdollista. Jos niin käy, kyse on vammaisen perheenjäsenen piilottelusta kasvojen menetyksen pelossa. Ja silloinkaan ihmistä ei jätetä yksin, vaan hänestä huolehditaan kotona seinien ja verhojen suojissa, mikäli se vain on taloudellisesti mahdollista. Suomessa kun joka kolmas aikuinen asuu yksin, monipuolisinkaan automatisoitu palvelujärjestelmä ei pysty tarjoamaan inhimillisesti laadukasta elämää. Siihen tarvitaan henkilökohtaisia avustajia tai kiinalaista ajattelumallia, että ihmisen tehtävä on palvella ja huolehtia niiden hyvinvoinnista, joiden kanssa on tekemisissä.

 

Kun palasin teossarjan kanssa Kiinasta, lehdet otsikoivat näyttävästi lintuinfluenssasta Kaakkois-Aasiassa. Kosketusta höyhenten ja elävien eläinten kanssa piti kuulemma erityisesti välttää. Neuvo hymyilytti katseltuani aamuisin, miten campus-alueen pienet nuudelipaikat teurastivat kanansa ravintolan portailla. Olin hypellyt höyhenten ja kuivuneen veren yli lukemattomia kertoja reissun aikana hakeakseni ruokaa.

 

Suu- ja sorkkatauti asu on myös tullut monesti mieleen tänä talvena ja olen kertonut siitä muutamille taksinkuljettajille HMPK kokemusten yhteydessä. Teoksessa rinnastan eurooppalaiset eläinkuljetukset suomalaisiin vammaisten matkojenyhdistelykeskuksiin. Molemmissa kun kärsitään kohtuuttomasta stressistä, pitkistä matka-ajoista ja loukkaantumisista.

 

Kokemus näin voimakkaasta ajankohtaisuudesta on itselleni uusi taiteen kentällä. Toivottavasti ehdin viiden vuoden kuluttua istua rauhassa alas ja kirjata ylös, mitä kaikkea aiheen ympärillä on tapahtunut vuoden 2004 jälkeen. Ja kumpien oloihin lopulta saatiin todellisia parannuksia, vammaisten vai tuotantoeläinten.

 

39470.jpg