Vammaisliikkeessä ajatellaan, ettei vammaisuus johdu ihmisen puutteista tai rajoittuneesta toimintakyvystä vaan yhteiskunnasta. Monet aktivistit julistavat, että vammaisuus syntyy vasta esteellisestä ympäristöstä. Siitä, että rakennetaan joukkoliikennevälineitä ja julkisia rakennuksia, joihin kaikki eivät pääse. Tai suunnitellaan koulutus ja työelämä niin, että erilaiset oppijat eristetään pienestä saakka omiin luokkiin ja työkeskuksiin. Tästä näkökulmasta katsottuna vammaisuus on syrjintää ja eräänlaista ei-toivottua erityiskohtelua, ei niinkään henkilökohtainen tragedia.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Koitan itse välttää vammaisuuden käsittelyä vain hankaluuksista käsin. Koska jokapäiväisten askareiden hoitaminen ongelmanratkaisuyrityksenä kävisi pidemmän päälle raskaaksi. Enkä halua ajatella, että elämäni olisi millään lailla traagista. Siksi kirjasin näin lauantain ratoksi ylös vammaisuuden ja VIP-kohtelun myönteisiä puolia.

Ensimmäisenä tulee mieleen huumorintaju ja ruumiinsa etäännyttäneiden itseironia. Siitä esimerkkinä lainaus saamastani meilistä: "En minäkään aina muista olevani näin pätkä, mutta joskus coccareilla tuntuu vähän skäbältä. Ja valokuvissa hämmästyn, et aijoo, toi kuoppa rivissä olenkin minä."

Kuulovammaisena voin syyttää pattereiden loppumista, kun haluan vetäytyä tylsästä seurasta. Eikä minun tarvitse kyynersauvojen takia nostaa kättä suuni eteen, jos haukottelen kadulla. Vammaisena saan myös näyttää vaikka joka päivä hoipertelevalta hautajaissaattueelta leimautumatta negatiiviseksi ihmiseksi ja happamaksi tyypiksi. Minulle hymyillään aina yhtä myötätuntoisesti. Se on muuten kiltteysrasismia, josta myöhemmin lisää.

Kollegat ovat kertoneet, että vammainen voi juoda enemmän viinaa, kun istuu pyörätuolissa ja muistaa kiinnittää turvavyöt. Kauppojen edessä on ihan vaan meille omistettuja parkkipaikkoja, joihin voi jättää ajokin, jos jaksaa ensin soittaa poliisin sakottamaan ja sitten hinausauton kärräämään pois väärinpysäköidyt bemarit.

Useimmilla meistä on myös taksikortti. Joten periaatteessa pirssillä pääsee kahdella eurolla kotiin pikkujouluista. Siis jos yhdeksästä edestakaisesta matkasta kuukaudessa jäisi ylimääräisiä kaupan, apteekin ja viikottaisen käsityökerhon jälkeen. Ja joku nyt ylipäätään kutsuisi vammaisen bilettämään. Ja jos vielä kuljetuspalvelukeskus muistaisi poimia pikkukengissä pakkasessa värjöttelevän ja kännykkänsä hukanneen tontun kyytiin ennen aamuruuhkaa ja hypotermiaa.

Olen kuullut sanottavan, että taiteen yhteys piilotajuntaan on sama kuin vitsin. Eli se voi säilyttää ja etäännyttää asiaa, johon ihminen ei vielä rohkene tarttua, mutta jota hän pystyy käsittelemään symbolisessa muodossa.