Kulttuuriyhdistys Suomen EUCREA ry ja TARU-projekti järjestivät 25.11.2005 Teatterikorkeakoululla kansainvälisen teatteriseminaarin. Päivän tavoitteena oli koota yhteen suomalaisen vammaisteatterin toimijoita ja saada virikkeitä ruotsalaisen Moomsteaternin työskentelystä.

Kuvat näytelmästä Speciells evangelium 2003. Pääosassa Niclas Lendemar. 

Seminaarin aluksi Kjell Stjernholm kertoi Malmölaisen Moomsteaternin historiasta ja tavoitteista. Teatterissa työskentelee kehitysvammaisia näyttelijöitä, joista viisi on hiljattain saanut näyttelijän ammattikoulutusta ja työllistää nyt itsensä täysipäiväisinä näyttelijöinä, normaalilla palkalla, ammattiliiton jäseninä. Tie on ollut pitkä ja vaatinut asennemuutosta monimuotoisemman yhteiskunnan suuntaan. Stjernholm kysyikin: "Minkälainen signaali annetaan ihmiselle, jos katsotaan, että hän ei voi näytellä siksi, että on vammainen".

Kjell Stjernholm otti esiin rahoituksen ja taiteenteon ristiriitoja. Hän sanoi suoraan, että teatteria pystytään tuottamaan enemmän, kun näyttelijät elävät sosiaaliturvan varassa, mutta että sellaisen työskentelyn hintana on, että vammaiset taiteilijat tulevat aina olemaan huonommassa asemassa kuin ammattitaiteilijat. Ongelmaa onkin ryhdytty Ruotsissa ratkaisemaan kehittämällä sosiaalitoimen, teattereiden ja työvoimatoimiston yhteistyötä. Hyvin tuloksin.

Sari Salovaara esitteli Valtion taidemuseon kehittämisyksikön Kulttuuria kaikille -palvelua. Kulttuurielämän saavutettavuuden kehittämiseen ovat kannustaneet kansainväliset esimerkit, joissa vammaisten ja muiden erityisryhmien tarpeet kulttuurin käyttäjinä on otettu paremmin huomioon. Salovaara käsitteli myös saavutettavuuden osa-alueita ja muistutti siitä, että kyse on muustakin kuin pyörätuoliluiskasta. Tiedottamisen selkeys, henkilökunnan asenteet, tulkkausten järjestäminen ja pääsylippujen hinnat ovat kaikki merkittäviä saavutettavuutta edistäviä elementtejä.

Seuraavaksi ohjelmassa oli lyhyitä puheenvuoroja. Dramaturgi, tutkija Pauliina Hulkko puhui ammattilais-, ja harrastajateatterin eroista, taiteilijan identiteetistä ja kokemuksistaan vammaisten näyttelijöiden kanssa työskentelemisestä mm. Ensirakkaus -näytelmässä ja Maamme -performanssissa. Hän totesi, ettei vammaisten ääni vieläkään kuulu taidekoulutuksessa ja peräänkuulutti sosiaalisen ulottuvuuden esiintuomista ja yhdessä tekemisen merkitystä.

Johanna Röholm kertoi tiestään sokeaksi näyttelijäksi ja teatterintekijäksi. Hänen toi humoristisesti esiin kokemuksensa kritiikin saamisen vaikeudesta ja KELA:ssa häviämänsä taistelun siitä, voiko näkövammainen työskennellä teatterialalla. Asenteista piittaamatta Röholm on toiminut kolme vuotta teatteriproduktioissa ja perustanut Tähtisumun, lasten ja nuorten teatterikasvatusyhdistyksen.

Ohjaaja Karoliina Helminen ja näyttelijä, kuvataiteilija Olli Lehtinen edustivat Näkövammaisteatteria ja kertoivat sen tulevaisuudensuunnitelmista. Helminen painotti pienten, realististen päämäärien asettamista vammaisteattereille ja toivoi, että ne ottaisivat reippaammin yhteyttä teatterikorkeakoulun opiskelijoihin tarvitessaan apua. Olli Lehtinen taas muistutti, ettei taiteen tekemisessä kuitenkaan ole kyse pelkästään rahasta, vaan sydämen palosta.

Kuva Kaarisilta ry:n leiritoiminnasta.

Taide-, ja toimintakeskus Kaarisillasta kuulimme rohkaisevan esimerkin kehitysvammaisten voimin toteutetun Aurinkolaulu -näytelmän matkasta Italiaan, Fransiscus Assisilaisen kotikaupunkiin. Marita Barberin puheenvuoro käsitteli puolestaan entisen kuurojen teatterin, nykyisen Teatteri Totin, rahoitusongelmia ja valtionavun ehtoja, joiden täyttäminen vähemmistöteatterille on vaikeaa. Tulevaisuuden suunnitelmissa on kuitenkin viittomakielinen näyttelijä-, ja teatteritulkkikoulutus yhteistyössä Teatterikorkeakoulun aikuiskoulutusyksikön kanssa.

Teatteri Totin uusi logo ja juliste 29.9.2005
ensi-iltansa saaneesta näytelmästä Tähän asti tuntematon.

Seminaari päättyi Suomen EUCREA ry:n puheenjohtaja Ismo Helénin johdolla käytyyn paneelikeskusteluun. Kaikissa puheenvuoroissa nousi esiin toive yhteistyön lisäämisestä erityisesti tiedotuksen ja yhteisen yleisöpohjan muodostamiseksi. Uusia teatteritapaamisia toivottiin jatkossakin konkreettisen yhteistyön käynnistämiseksi.

Ratkaisuiksi nykyisiin vaikeuksiin esitettiin ammattitaitoisten valaisijoiden, lavastajien ja puvustajien houkuttelemista mukaan, niin vaikeaa kuin se vapaaehtoispohjalta onkin. Kjell Stjernholm muistutti taiteellisen tason tärkeydestä, jotta katsojat tulevat toisenkin kerran. Hän toivoi lopuksi vammaiskulttuurin etsivän sisältään ammatillisen vaatimustason, josta pidetään yhteisesti kiinni. Vamma kun ei voi olla taidetta määrittelevä tekijä, vaikka se tuokin vähemmistöteatteriin syrjintää ehkäisevän poliittisen ulottuvuuden.