Vammaisen vartalon kuvat

19.01.2006 - 15:29

Viime sunnuntaina Kansanradiossa puhuttiin vammaisten työllistymisestä. Eräs soittaja perusteli työnsaannin tärkeyttä sillä, että vammaisuuteen totuttaisiin paremmin kun meitä näkyisi enemmän esim. palveluammateissa. Tavallaan ihan fiksu ajatus, mutta pistää miettimään, että mikä ihme meissä on niin kummallista, että totuttelua ylipäätään tarvitaan.

Moni syntymästään saakka vammainen huomaa muuttuvansa murrosiän jälkeen ulkopuolisten silmissä kartettavaksi, oudoksi ja ohitettavaksi. Lapsena saadut ystävälliset hymyt loppuvat ja ihmisestä tulee puutteilla merkitty aikuinen. Vajavainen ja vähempiarvoinen. Samalla häneen kai sitten tulee jotain, mitä ei voi kohdata yhtä spontaanisti ja valmentautumatta kuin lapsi kohdataan.

Osalle vammaisista näkymättömyys antaa puhtia hankkia kompensoivia kykyjä pitkän opiskeluputken, ammatillisen osaamisen tai taiteellisten lahjojen kautta. Tosin KELA rajoittaa tehokkaasti ammatinvalintaa, koska se ei myönnä opiskelun tueksi kuntoutusrahaa silloin, kun se ei usko hakijan voivan työllistyä valitsemallaan alalla. Hyvä esimerkki tästä on näkövammainen näyttelijä ja teatterintekijä Johanna Röholm, joka ei KELA:n mukaan voi työskennellä teatterissa vaikka hänellä on siitä jo kolmen vuoden työkokemus.

Syrjiminen johtaa helposti ylikiltteyteen. On mukauduttava ja sopeuduttava, että saisi edes jotain palveluja, pääsisi edes joskus jonnekin ja löytäisi apuvälineille sokeita ystäviä. Vammaisten tekemässä taiteessa sama näkyy toisinaan rankkojen aiheiden välttelemisenä, iloisuuden ja positiivisuuden korostamisena, kaunistelemisena ja pehmentelynä. Vammaistaiteen voimakas sidonnaisuus suvaitsevaisuuskasvatukseen ja hyväksyvän vastakatseen kerjääminen voivatkin olla yksi syy siihen, miksi vammaistaidetta ei taidepiireissä hirveästi arvosteta. Voisi jopa sanoa, että vammaistaiteen kentällä tehdään usein vahingossa vammaisaiheisia kukkatauluja kun koitetaan miellyttää kaikkia.

Toisaalta voin vain kuvitella yleisön reaktiota, jos esim. CP-vammainen nuori kuvataiteilija maalaisi kuin Kalervo Palsa ja änkyttäisi näyttelypuheessa esikuvaansa lainaten, että: "Lempipuuhiani niinikään runkkaamisen ja maalaamisen lisäksi on kuseminen sillalta, mieluummin virtaavaan veteen, myötävirtaan."

3 kommenttia Kommentoi Ilmoita asiaton viesti

kaura www

19.01.2006 - 15:45

Olipa taas pimeän hyvä juttu! Itse mietin etenkin tätä isoksi kasvamisen tuomaa muutosta ympäristön reaktioissa nyt, kun oma autistipoikani täyttää pian kahdeksan. Hän ei ole enää se söpö pieni poikanen, vaan kerää aivan toisenlaista (vihamielisempää) huomiota erikoisilla ääntelyillään ja käytöstavoillaan kuin koskaan pieni+söpöaikoina. Eikä se tästä mene helpompaan suuntaan.

Ari www

22.01.2006 - 02:09

Itselläni näkövammaisena (käytännössä syntymäheikkonäköinen) on "ongelma", että joskus esim. yliopistolla tai muussa sosiaalisessa kohtaamisessa unohdan miettiä, mitä muut tuntevat minut kohdatessaan. Nimittäin tässä on vaara luulla, etteivät he tunne mitään poikkeavaa. Siis karu totuus meinaa unohtua. Mutta se on myös suojelukeino, sillä jos ajattelisin erikoisuuttani jatkuvasti, pelkäisin lähteä mihinkään. Eli valitettavasti kaikenikäisillä ihmisillä on meitä kohtaan syvälle piintyneitä ennakkoluuloja. Tästäkin syystä tuntuu tylsältä, että ainakin osa omista järjestölehdistä tuntuu ylläpitävän ns. positiivisen vammaisen pakkomiellettä, jossa ongelmien ratkaisun avain on vammaisen oma positiivisuus. Positiivisuus on hyvä, jos on positiivinen. Mutta tuo asenne johtaa harhaan. Tätä iloinen vammainen -asennetta ei ole niinkään suurilla medioilla (tai sitten on, en ole varma). Pienet lehdethän vielä aloittavat juttunsa: "Haastatelvan aktiivisuutta ei vamma estä", vaikka haastateltava olisi puhunut koko ajan ihan muusta. Mutta minkas sille tekee.

J-J

22.01.2006 - 13:30

Hei Ari,
Kommentoin tavallaan tuota mainitsemaasi roolien ottoa ja median suhtautumista aikoinaan otsikolla sankarivammaiset. http://rampyla.vuodatus.net/blog/40866

Erityisten taitojen korostamisen lisäksi on ihan totta, että selviytymistä, sankaruutta, positiivisuutta, itseironiaa ja oman vamman vähättelyä pidetään myös vammaisten keskuudessa hyveinä.

Ymmärrän sen, että esim. työkuvioissa olisi raivostuttavaa, jos joku aina heittäytyisi en-mä-tähän-pysty-kun-mulla-on-tää-vamma roolin taakse. Mutta joskus voisi olla tervettä voida sanoa ääneen, että nyt olen ottanut esim. voimiini nähden liikaa töitä.

Kiltteysrasismia olen huomannut mm. siinä, että jos vammainen sanoo julkisella paikalla jotain rumaa, rasistista tai epäkohteliasta, niin ihmiset yleensä ohittavat kommentin eivätkä sano suoraan, että hyi mitä päästit suustasi. Ei uskalleta suuttua tai sanoa vastaan, kun vammainen törttöilee. Ainakaan päin naamaa.

Siksi minusta on hirmu hyvä, että netin yleisillä keskustelupalstoilla vammaiset voivat saada suorempaa palautetta ja kritiikkiä mielipiteistään ja kirjoituksistaan. Koska valitettavasti meissä on jonkun verran tyyppejä, jotka ovat tottuneet erityiskohteluun ja tietyllä tavalla "ainoana ja erityisenä lapsena" oloon. Eikä tämä tosiaan ole mikään syytös. Niinhän käy kaikille niille ihmisille, jotka eivät joudu lapsena ja nuorena tappelemaan normaaliin tapaan siitä, miten karkit jaetaan tai miten siskoille ja aikuisille puhutaan. Jotka vaan saavat kaiken ja joita paijataan tuli suusta sitten millaisia sammakoita tahansa.

Tämän blogin lukijat tietävät tai arvaavat, että edustan vammaisia, mutta toivon, ettei se estä ketään sanomasta suoria sanoja kun siltä tuntuu.

Pakko vielä kommentoida tuota lopetustasi pienten lehtien juttupainotuksista. Minua naurattaa vieläkin yksi vanha juttu, jolla oli tarkoitus puffata seuraavaa näyttelyäni. Jutussa siitä kyllä puhuttiin, mutta kanteen oli joku toimitussihteeri lätkäissyt otsikon: "Jenni-Juulian traaginen sairaus: leuka murtuu näkkileivästä!" Ikivanhoilta kavereiltakin tuli puheluita, että mikä ihmeen lepra suhun on iskenyt :-) Kun ei mun luista niin hirmusti oltu kouluaikoina pidetty meteliä.