Taidelehden päätoimittaja Otso Kantokorpi on ilmoittanut, ettei suostu olemaan poliittisesti korrekti kohdatessaan vammaistaidetta. Hän peräänkuuluttaa rehellisyyttä siinä, että vammaisen tuottamaa taidetta pitää voida sanoa ei-kiinnostavaksi tai huonoksi, jos se sellaista on.

Olen iloinen Kantokorven linjasta. Yleensä vammaistaide saa lepsua, kiertelevää tai täysin olematon kritiikkiä, jos siitä ylipäätään edes kirjoitetaan. Kuvitellaan, että on epäkorrektia antaa vammaiselle taiteilijalle samaa kritiikkiä kuin vammattomalle. Se on hirvittävän epäreilua tätä vammaista kohtaan. Kyse on kiltteysrasismista kun kuvitellaan, ettei vammainen taiteilija kestä kritiikkiä siinä missä vammaton. Ilman rehellistä palautetta ei ikinä päästä tilanteeseen, jossa vammaiset ammattitaiteilijat voisivat lähteä samalta viivalta muiden kanssa. Tekijän fyysinen vamma kun ei voi olla taideteosta määrittelevä tekijä.

Jos vain ihastellaan ja hymistellään, ammattimainen vammaistaide ei koskaan pääse irti terapeuttisen puuhastelun leimasta. Terapeuttinen kulttuurin harrastaminen on hieno juttu, sillä on erittäin edullisia vaikutuksia esim. terveyteen. Mutta se on tavoitteeltaan erilaista kuin ammattimainen, yhteiskuntaa heijastava tai todellisuutta avaava ja muokkaava taiteentekeminen.

Uusi teknologia mahdollistaa kuvien tekemisen ihmisille, joilla oman kehon hallinta on puutteellista. Se on yksilön kannalta todella upeaa. Taideharrastus edistää niin fyysistä, psyykkistä kuin sosiaalistakin hyvinvointia. Taiteen tekeminen voi myös auttaa monia vammaisia häväistyn vartalon ja etäännytetyn pään yhdistämisessä. Mutta se ei vielä automaattisesti tee tämän henkilön taiteesta yleisesti kiinnostavaa, uudenlaista tai katsojien elämää rikastuttavaa. Se voi toki olla sitä. Mutta jotta vältettäisiin sokeus omalle tekemiselle, arviointiin on hyvä käyttää taidealan ammattilaisia.

Aiheesta lisää kirjassa Toiset Meistä, toim. Englund & Kantokorpi, LIKE 2004

Hovinaiset 1987, Joel-Peter Witkin. Artikkeli ja kuvagalleria.